”Tyytyväisyys tappaa kehityksen” -väitteestä, josta on kirjoitettu varmaan niin paljon että tursuaa korvista ulos. Oon itsekin siitä muistaakseni joskus paasannut, mutta virkistyksen vuoksi part 2 tulee tässä. Osittain myös siitä syystä, että joku nimeltä mainitsematon henkilö on sitä mieltä, että olen huonoitsetuntoisin ihminen, kenet hän tietää. Kertoo jälleen paljon enemmän hänestä kuin minusta. Koskaan en ole väittänyt, että olisin onnistunut kehittämään hyvä itsetunnon. Sillä saralla on vielä valtavasti työtä, mutta muutamien muutosten kautta oon ottanut ison harppauksen eteenpäin.

kehitys

Ensinäkin, mun mielestä tyytyväisyys omaan itseen on kaiken perusta hyvälle itsetunnolle. Itsensä hyväksyminen ei tarkota sitä, ettei olis tarvetta tai halua kehittää itseään vaan sitä, että tällä kyseisellä hetkellä hyväksyn itseni ja oon itseeni tyytyväinen näin. Tavoitteista riippuen tyytyväisyyden taso voi olla aivan eri päivän, kuukauden, vuoden tai vaikkapa 10 vuoden päästä. Kyllä asioita saa tavoitella, mutta ei oman itsensä kustannuksella. Ei masokismia käyttäen. Treenaaminen, joka perustuu siihen että ”mä meen salille, koska mun perse on niin ruma” ei varmaankaan ikinä johda haluttuun lopputulokseen. Sitä persettä puristellaan peilin edessä koko lopun elämää ja aina siinä on jotain vikaa. Koko projekti menee pilalle, koska itseä puhutellaan kuin roskaa. Pidemmän päälle toimivampi ajatus vois olla vaikka ”haluaisin oppia treenaamaan pakaralihasta” ja tulokset on plussaa. Tällä tyylillä ne on myös huomattavasti pysyvämpiä, koska pakaran lisäksi myös oma ajattelumaailma kehittyy positiivisemmaksi. Saadaan kaksi kärpästä yhdellä iskulla – joko ”mä olin huono ja yrityksestä huolimatta oon edelleen huono” tai ”opin treenaamaan ja sain kaupan päälle hemmetin hyvän hanurin”. Siitä voi taas valita.

2 vuotta sitten oli suunnaton halu oppia. Välissä on ollut aikoja, jolloin oli suunnaton tarve mollata huonoja reisilihaksia. Nykyään oon taas tosi motivoitunut oppimaan lisää ja sitä kautta myös HUOMATTAVASTI tyytyväisempi, kuin koskaan aikaisemmin.

 

Ihmisiä painostetaan olemaan niin epärealistisen tehokkaita koko ajan, minkä vuoksi tyytyväisyys ei sovi ainakaan meille suomalaisille. Sehän sotii sitä kaikkea vastaan, johon meidät opetetaan jo pienestä pitäen: tee enemmän, nopeammin, paremmin, tarkemmin. Työnantajat haluavat lukea työhakemuksista sanoja armoton, joustava (ajankäytössä), tinkimätön, pedantti, vaativa, reipas, nopea ja oma-aloitteinen. Näin me kirjoitamme paremman aseman ja arvostuksen toivossa. Ennen pitkää meistä tulee tällaisia ihmisiä ihan oikeasti, koska ihminen toimii ajatustensa johdattelemana. Arvostus on ehdottomasti se, mitä me tavoitellaan ja ikävä kyllä nimenomaan sitä ulkopuolelta tulevaa. Ahneella on paskanen loppu, kyllä meistä jokainen sen tietää. Siitä huolimatta kaikki pitää saada ja omistaa, eikä me taideta ikinä oppia virheistä. On oltava parempi kuin muut, mikä ajaa meidät tekemään niistä epärealistisista asioista realistisia. Lopputuloksena on sekä ulkopuolelta että itse itselle luodut entistä kovemmat vaatimukset. Kun yks mokaa, kaikki kärsii.

Ihmiset ei uskalla oikeesti tehdä muutoksia. Me ollaan niin juurtuneita omiin tapoihimme ja uskomuksiimme. Ikävä kyllä toistamalla samoja rutiineja ja hokemalla samoja, pahoja ajatuksia itsellemme päivittäin me ainoastaan vahvistetaan niitä. Syntyy ihan hillitön oravanpyörä, josta poispääsy vaatii vähintäänkin yhtä paljon kuin sinne päätyminenkin. Tää tyyli vie aina vaan kauemmaksi siitä onnellisuuden tilasta, mitä jokainen syvällä sisimmässään haluaa. Me halutaan olla onnellisia! Mutta me ei olla. Me ollaan ylibuukattuja, stressaantuneita ja tyytymättömiä kaikkeen.
Suurin muutos on jossain tuon vetyperoksidi-blondin alla.

Se tyytyväisyys minään ei varmasti tapahdu itsestään vaan jokaisen muutoksen eteen on painettava hommia. Oon törmännyt moneen blogiin, joiden ideana on rakentaa parempi itsetunto treenatun vartalon myötä. Ikävä kyllä se ei mene niin. Itsekriittisyys on meissä niin paljon hallitsevampi ominaisuus kuin se itsetyytyväisyys. Se, mitä haluat tänään on pilkan aihe huomenna. Minkään asian saavuttaminen ei koskaan oo riittävä ja juuri tän vuoksi tyytyväisyys itseen tai omaan elämään ei voi perustua saavutuksiin tai muilta saatuun arvostukseen. Asia, jolle täytyy tehdä jotain on oma korvien väli.